|
|
AMPHAROKSEN ELÄMÄNKERTA
Kirjoittaja: Ampharos
Arvosteluja: 0 kpl
Ikäsuositus: Naah... Ehkä 7-8 vuotta... I don´t know!Tämä tarina on vähän erilainen kuin muut tarinani. Ensinnäkin, tässä EI ole Ashia tai Garya mukana ollenkaan (YLLÄTYS YLLÄTYS!), ja tässä on myös Johton maastoa. Tästä tuli nyt vähän pidempi kuin oli tarkoitus mutta koettakaa kuitenkin jaksaa lukea loppuun asti :) . Ai niin... Muistakaa myös arvostella tämä tarina... Enjoy!
AMPHAROKSEN ELÄMÄNKERTA
1. luku Tarinan alku
*haukotus*.... Huomenta!!! Olen Mareep, sähkö-tyypin pokémon. Kerron nyt sinulle elämästäni. Synnyin pimeässä luolassa jossain Route 42:n tienoilla. Äitini oli hyvin kaunis Ampharos, aivan kuten isänikin, he kummatkin rakastivat uimista viileässä joessa joka virtasi luolamme vierellä. Minulla oli yksi sisar, joka oli aina rauhaton eikä pysynyt paikallaan sekuntiakaan.
Perheestäni on enää jäljellä vain minä. Muu perheeni tapettiin jotta ihmiset saisivat ravintoa itselleen, eli heistä tehtiin paisteja, mutta myös osin sen takia että ihmiset pääsisivät kulkemaan luolamme lävitse. Emme ikinä päästäneet ketään jalallaankaan luolaamme. Isä ja äiti vartioivat aina vuorotellen luolamme suulla. Eräänä aamuna kun minä, siskoni ja äitini heräsimme, huomasimme että isä oli poissa.
Minä ja siskoni emme osanneet tehdä siinä tilanteessa muuta, kuin vain määkiä hädissämme. Äitini ja siskoni lähtivät etsimään isää mutta eivät koskaan palanneet. Puolen päivän kuluttua lähdin etsimään heitä. Kun olin matkannut monta kilometriä, näin ison tiilitalon. Sen pihassa näin kuinka perheeni tapettiin. Ensin vain jähmetyin paikalleni, sitten lähdin juoksemaan. Juoksin, minkä pienistä jaloistani pääsin kunnes saavuin kauniiseen puistoon.
Olin rättiväsynyt joten asetuin nukkumaan pitkään heinikkoon. Kun seuraavana aamuna heräsin, en jaksanut avata silmiäni. Toivoin, että kaikki kokemani olisikin ollut vain painajaista, kamalaa todentuntuista painajaista, mutta kun avasin silmäni, petyin katkerasti. Nousin ylös ja näin vasta tällöin, että puistossa oli muitakin pokémoneja. Yhtään kaltaistani en silti nähnyt. Lähdin tutkimaan paikkoja, minulla oli kova nälkä ja jano. Löysin pienen lammikon ja kurottauduin juomaan sen raikasta vettä.
Kun nostin pääni ja katsoin tarkemmin vettä, huomasin että sen pinnasta heijastui KAKSI Mareeppia. Hätkähdin huomatessani että vierelläni nökötti toinenkin Mareep. Pyrähdin karkuun, mutta huomasin että hän seurasi minua. kiihdytin vauhtiani, toinenkin Mareep kiihdytti vauhtiaan. Vilkaisin taakseni ja RÄKS!! Silmissäni sumeni täysin...
2. luku Uusi ystävä
"Hei? Hei? Herää!" Avasin hitaasti silmäni ja näin Mareepin joka oli edellisenä päivänä seurannut minua. Vai oliko se sittenkään edellinen päivä? Tapahtuiko se sittenkin tänä päivänä? Vai huomenna? Äsch! Minulla ei ollut hajuakaan mikä päivä nyt oli, joten kysyin sitä varovasti toiselta Mareepilta. Hämmästyksekseni hän hymyili ja kertoi että tänään oli Lauantai, eli sama päivä jolloin olin törmännyt puuhun ja pökertynyt.
Kerroin Mareepille tarinani ja hän kertoi puolestaan omansa. HÄNENKIN vanhempansa oltiin tapettu ja heistä oltiin tehty muonaa ihmisille. Hän kertoi asuvansa veljensä ja siskonsa luona erittäin pitkässä heinikossa, puiston eteläisellä puolella. Hän pyysi minua asumaan luokseen, koska minulla ei ollut omaa asuinpaikkaa, tai muuta perhettä seuranani.
"Minulla on hirveä nälkä. Eikö täällä ole mitään syötävää?", kysyin.
"Puista saa yllinkyllin hedelmiä ja pensaista saa marjoja. Mennäänkö heti hakemaan sinulle ruokaa? Tiedän yhden tosi hyvän paikan mistä saa erikoisen hyviä omenoita." Mareep vastasi.
Käännyimme siis takaisin ja juoksimme kilpaa paikkaan, missä kasvoi hyvin tiheästi puita joiden oksat notkuivat herkullisen näköisistä hedelmistä. "Miten minä saan nuo alas tuolta?" minä kysyin. "En ylety NOIN korkealle!"
"Kiipeämällä. Kai sinä sentään osaat kiivetä?", Mareep sanoi. Minä pudistin päätäni. "Annas kun minä näytän." ja niin Mareep lähti kiipeämään paksua puunrunkoa pitkin ylös. Kohta maahan tippui kymmenittäin herkullisia omenoita, appelsiineja ja kaikenlaisia muitakin hedelmiä.
"Äitini opetti minua kiipeämään." Mareep tokaisi hymyillen, mutta en kuullut mitään sillä olin hyökännyt suuren hedelmäkasan luo ja ahmin juuri appelsiinia. Kun olin syönyt mahani täyteen nousin ylös ja lähdimme (taas) Mareepin asuinpaikkaan.
Kävelimme pitkän matkan ennenkuin saavuimme pitkään heinikkoon. Heinä oli niin pitkää etten nähnyt toista Mareepia laisinkaan. Yhtäkkiä kuulin jotain... Askelten ääniä läheltäni heinikosta. "WHAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAGHHHH!!!!!!" Kaksi nuorta Mareepia hyökkäsi kimppuuni. He kaatoivat minut maahan ja istuivat päälleni, niin etten päässyt nousemaan. "Ei, ei...Tom ja Jane lopettakaa! Hän on ystävä. Ei hätää!" Ystäväni tuli (onneksi) auttamaan.
"Tom ja Jane?", Ihmettelin noustessani ylös.
"Niin, äiti antoi meille nimet, jotta me tietäisimme koska meitä kutsutaan." Mareep selitti.
"Onko sinulle nimeä?"
"Ei ole", vastasin.
"Sitten meidän pitää keksiä sinulle sellainen." , kaikki kolme veljestä sanoivat kuorossa. Olin vähän hämilläni, kenelläkään tutullani ei ole ollut nimeä. Pitäisikö minulle hankkia? No, suostuin kuitenkin lopulta.
3. luku Nimi
"Hmmm... Kävisikö Tim? Eeiii... Jake? Ei ehkä kuitenkaan... Jack? John? Ron? Fred? James?" Mareep ehdotteli nimiä, mutta mikään niistä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta.
"Et ole vielä kertonut minulle SINUN nimeäsi." sanoin.
"Ai... Max!" Mareep vastasi.
"Hm... Kiva nimi!" Sanoin ja hymyilin hänelle. Hän hymyili takaisin. "No, mietitään nyt se sinun nimesi valmiiksi. Kävisikö Romeo? (tässä kohdassa Tom ja Jane tirskahtivat hyvin kuuluvasti) Entä Larry? Mike?"
"MIKE!!! Sen nimen minä haluan.", huudahdin.
"Selvä, Mike.", Max sanoi ja virnisti.
4. luku Ötökkä-kisat
Istahdimme maahan juttelemaan. Pyysin Maxia kertomaan puistosta. Hän aloitti: "Täällä puistossa ei yleensä ole kouluttajia... paitsi tietysti Tiistaisin, Torstaisin ja Perjantaisin. Silloin on suuret ötökännappaus-kisat. Kouluttajia saapuu tänne vähän joka puolelta maailmaa pyydystämään puiston ötökkäpokémoneja. Se joka saa napatuksi vahvimman ötökkäpokémonin, voittaa. Minä, Tom ja Jane menemme yleensä silloin salaiseen piiloomme, onkaloon jonka olemme kaivaneet lähelle lampea. Sieltä ei ole vielä kukaan löytänyt meitä."
"Ovatko puiston pokémonit ystävällisiä?", kysyin.
"Eivät kaikki, useimmat ötökät, kuten Caterpiet, Weedlet, Butterfreet, Metapodit ja Kakunat ovat hyvin ystävällisiä", Max sanoi.
"Mutta Pinsireitä, Scythereitä, Beedrilleitä, Wenomotheja ja Venonatteja sinun kannattaa varoa. Ne ovat tosi häijyjä. Varsinkin meille, Scytherit suorastaan vihaavat meitä, ne yrittävät aina leikata häntämme poikki", Max totesi synkästi.
Yhtäkkiä jostain kuului miehen ääni, mies puhui kovaääniseen: "No niin, kuten useimmat teistä varmaan jo tietävätkin, suuret ötökkä-kisat pidetään tänään. Tulkaa läntiselle sisäänkäynnille, niin saatte käyttöönne 20 Park ballia joilla voitte pyydystää ötökkäpokémoneja. Aikaa on tasan 20 minuuttia" , minä ja Max vilkaisimme hätäisesti toisiamme.
"Tule Mike, meidän täytyy ehtiä lammen luo ennenkuin karkuun yrittävät Scytherit ja Pinsirit yhyttävät meidät. Ötökkä-kisojen päivämäärää on nähtävästi vaihdettu", Max sanoi ja lähti juoksemaan poispäin. Max ja hänen sisaruksensa olivat paljon minua nopeampia joten jäin äkkiä heistä jälkeen.
Pysähdyin hetkeksi lepäämään. Katsahdin maata, se tärisi. Kuului askelten ääniä. Joku tai jotkut juoksivat minun olinpaikaani kohti. Nostin katseni maasta. Maxia, Tomia tai Janea ei enää näkynyt missään. En tiennyt yhtään missä päin lampi oli. Olin käynyt siellä vain kerran aikaisemmin. Nousin ylös ja lähdin juoksemaan oikealle.
5. luku Trevor, pokémonkouluttaja
Askelten töminä hiipui vähitellen ja oli ihan hiljaista. Se sama mies puhui jälleen kovaääniseen: "Aikaa on enää 5 minuuttia." , Sitten, jostain kuului nyyhkytystä. Hiivin hiljaa lähemmäs ääntä. Jäin pensaiden suojaan katsomaan kiveä, jonka päällä istui poika, hän itki. Kiven vierellä istui pienenpieni Rattata joka yritti selvästi lohduttaa poikaa.
"Yhyyyy.. en saa yhtään pokémonia napatuksi.. nyyh... Nyt isä pettyy. Minulla on vain sinut, Rattata. Eikä sinusta ole mihinkään. Kehittyisit edes Raticateksi.. sniff.. buhuuuu... yhyyy.. nyyh..". Lähdin peruuttamaan, en halunnut että tuo poika huomaisi minut. Sitten Riks! Olin astunut risuun joka nyt rusahti kuuluvasti.
"Kuka siellä?!?", poika huudahti ja lähti kävelemään kohti piilopaikkaani. "Rattata, ole valmiina.", poika käski. "Tule esiin, en minä pelkää!". En voinut muuta kuin taistella. En ollut koskaan ennen taistellut ketään vastaan, en ollut uskaltanut. Hyppäsin esiin pusikosta.
"Ooh!!! Ihan oikea Mareep!!! Tuon minä nappaan.", poika kuiskasi.
"Ääks! Hän ei halunnutkaan vain taistella, hän halusi PYYDYSTÄÄ minut.", ajattelin. "Rattata pure sitä!", poika käski. Näin pienen lilahtavan otuksen hyppäävän, kunnes polttava kipu iski häntääni. Tuntui siltä, kuin pökertyisin pian, mutta yritin silti hyökätä. Yritin tehdä vimmahyökkäystä, mutta Rattata väisti salamannopeasti. Sitten näin Rattatan hyökkäävän taas. Tällä kertaa hyökkäyksen kohteena oli jalkani.
Kipu iski jälleen, tällä kertaa vielä pahempana. Kaaduin maahan ja jäin siihen makaamaan. Katsoin pensaisiin joissa olin vielä kymmenen minuuttia sitten lymyillyt ja huomasin että siellä oli joku. Näin surulliset silmät jotka tuijottivat minua. Se oli Max! Määkäisin hiljaa hänelle ja katsahdin sitten poikaa. Hän kaivoi juuri taskustaan poképallon.
"Poképallo! Matkaan!" Hän huudahti.Puna-valkoinen pallo lensi minua kohti. Olin väsynyt ja tuskissani, enkä jaksanut väistää. Pallo tomähti pehmeästi kylkeeni. Tunsin kun imeydyin sen sisään. En ollut enää vapaa..
6. luku Hyvästit ystäville..
Nyt tiesin olevani poképallon sisällä. Kuulin vaimeasti riemunhuudot jotka kuuluivat ulkoa. Kouluttaja joka oli napannut minut oli hyvin iloinen, toisin kuin minä. No, onneksi hän oli sentään kiltimpi kuin luulin. Hän nimittäin kutsui minut heti ulos. Ensin päähäni pälkähti ajatus, yrittää karata mutta hylkäsin sen ajatuksen heti sillä hänhän voisi vain kutsua minut takaisin poképalloon enkä varmaan enää koskaan sen jälkeen saisi jaloitella vapaasti.
"Hei! Minä olen Trevor. Olet varmaan tosi väsynyt, ei hätää! Minä vien sinut lähimpään pokécenteriin. Tullaan sitten takaisin niin saat jättää hyvästit ystävillesi. Meistä tulee varmasti tosi hyvät kaverit."
No jaa... Hän oli minusta aika mukava. Saisin ainakin vielä tavata ystäväni. Ja haavani hoidettaisiin. Hän kutsui minut takaisin poképalloon. Kun minut taas kutsuttiin ulos Olin pokécenterissä. Nainen, jolla oli kauniit, vaaleanpunaiset hiukset otti minut syliinsä ja vai huoneeseen jossa oli vaaleansiniset tapetit. Nainen silitti minua ja puhui minulle koko ajan lempeästi. Tunsin rauhoittuvani ja lopulta nukahdin.
Kun taas heräsin, en tuntenut minkäänlaista kipua jalassani tai hännässäni. Haavojakaan ei enää näkynyt. Minut annettiin takaisin Trevorille, vaikka puoliksi olisinkin halunnut jäädä sen kiltin naisen luo pokécenteriin. "Sinun ei ole pakko mennä takaisin poképalloon jos et halua. Mutta minun täytyy nyt voida luottaa sinuun. Et saa karata!!!", poika sanoi.
Nyökkäsin hänelle lupauksen merkiksi. Se oli sentään pieni hinta jos ei enää tarvinnut mennä takaisin siihen ahtaaseen poképalloon. Nyt kävelimme kohti puistoa. Opastin Trevorin lähelle sitä heinikkoa jossa Max, Tom ja Jane oleskelivat. Trevor jäi piiloon erään pensaan taakse kun minä lähestyin hiljaa ystäviäni. Max juoksi minua vastaan. Näytti vähän siltä kuin hän olisi itkenyt. Hänellä oli punertavat silmät.
"Mike! Mike! Luulin että se kouluttaja nappasi sinut!", Max huusi iloisena.
"Niin nappasikin. Hän antoi minun vielä tulla sanomaan hyvästit", sanoin surullisena. "Ai... voi Mike, onko sinun pakko lähteä?", Max kysyi ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"On. En ole enää villi ja vapaa pokémon. Minulla on nyt kouluttaja. Hyvästi Max!", nyt kyyneleet kihosivat jo minunkin silmiini.
"Nyyh... hy-hyvästi sitten Mike...sniff...", Max sanoi. Kyyneleet valuivat jo vuolaasti hänen poskilleen. "O-olit hyvä ystävä...sniff.. To-toivottavasti v-vielä nähdään....nyyh....", nyt minäkin itkin. Trevor nousi ylös ja viittasi minut luokseen. Käännyin ja lähdin hitaasti kävelemään hänen kanssaan poispäin. Katsoin taakseni ja ehdin juuri ja juuri nähdä Maxin vilkuttamassa ennenkuin kävelimme puiston porteista ulos kadulle.
7. luku Ricky
Trevor paloi halusta taistella muita kouluttajia vastaan, nyt kun hänellä oli minut. Heti kun astuimme puiston porteista sisään hän sanoi: "Tule Mareep! Jatketaan pian matkaa, jotta tapaisimme muitakin pokémonkouluttajia. Haluan kokeilla kunka hyvä olet taistelussa. Rattatalle et tosin pärjännyt oikein hyvin, mutta silloinhan sinä olit väsynyt jo muutenkin, eikö niin?"
Minä nyökkäsin. Trevor oli kotoisin Kantosta, Vermilion Citystä. Kantoon pääsi ainoastaan laivalla, joka lähti satamasta aina keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Tänään oli tiistai, joten jos pitäisimme kiirettä, saattaisimme ehtiä Olivine Cityyn, josta laiva lähti, huomiseksi. Me kävelimme, kävelimme, kävelimme ja kävelimme. Määkäisin Trevorille merkiksi, että nyt pitäisi pysähtyä lepäämään. Trevor ymmärsi vihjeen ja pysähtyi.
Lepäsimme hetken, Trevor söi voileipiään. Vasta silloin huomasin, miten nälkäinen olin. Siitä oli sentään aika kauan kun viimeksi sain ruokaa. Katsoin Trevoria anovasti. Hän hymyili ja sanoi: "Hyvä on, hyvä on! Ota tästä ruokaa. Tein tämän Rattatalle ennenkuin lähdimme puistoon, mutta sinä tarvitset tätä nyt enemmän."
Hän ojensi minulle pyöreän pallon... jotain. Se tuoksui hyvältä. Haukkasin siitä varovasti pienen palasen. Se oli ihanaa. Rapeaa mutta samalla ihanan pehmeää, Makeaa mutta samalla suolaista. Se oli täydellistä! Ahmin pallukan kerralla ja pyysin lisää. Trevor antoi minulle varmaan kymmenen samanlaista palloa.
Minulla riitti taas energiaa ja jaksoin jatkaa matkaa. Saavuimme kapealle polulle. Kävelimme hiljaa eteenpäin. Yhtäkkiä, eteemme hyppäsi pusikoista mies. Hän oli laiha ja aika ilkeän näköinen. "Olen Ricky pokémonkouluttaja, haastan sinut pokémonotteluun!" Hän huudahti.
Trevor ei kai ensin tajunnut mitä mies tarkoitti. Hän oli säikähtänyt niin perinpohjaisesti kun mies loikkasi eteemme, hän mietti ensin murto-osa sekunnin, sitten hän hätkähti ja huusi: "Otan haasteen vastaan, aloitetaan!". Mies otti poképallon käteensä. "Matkaan Murkrow!", noin minun kokoiseni, musta, variksennäköinen otus singahti poképallosta. Se suhahti heti korkealle ilmaan. "Murkrow, syöksy kimppuun!", mies huudahti.
"Minun on pakko väistää...." , ajattelin ja lähdin vipeltämään minkä vain jaloistani pääsin. Loikin puolelta toiselle eikä Murkrow osunut minuun. "Mareep, ukkosisku!", Trevor huusi. Keskitin kaikki voimani ja suuntasin ensimmäsen ukksoiskuni Murkrowiin. SE OSUI! Murkrow tippui pökertyneenä maahan. Haastajamme murahti ja sanoi: "Hyvä on, voitit minut... mutta puoliksi tuurilla. Voitan sinut sitten, kun tapaamme taas!"
"Jipii! Minä voitin ensimmäisen otteluni!!! Hyvin tehty Mareep.",Trevor kiljaisi. Olin juuri määkäisemässä hänelle kiitokseksi, kun jokin outo tunne valtasi minut... Koko vartaloni loisti valkoisena, kasvoin pituutta... Mitä minulle oikein tapahtui??? Jouduin pakokauhun valtaan, määkäisin monta kertaa ja sitten, kasvaminen loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. "Oooohh!!! Muutit muotoasi Flaaffyksi!" Trevor huudahti . Määkäisin hädissäni, mutta äänenikin kuulosti nyt ihan erilaiselta. Katsoin alas jalkoihini ja huomasin vasta silloin, että en ollut enää se sama Mareep. Olin nyt aivan toinen pokémon, Flaaffy..
8. luku Rakettiryhmä
Flaaffyna olo ei ollut hassumpaa. Vaikka olinkin ihan erinäköinen ja äänenikin kuulosti erilaiselta, sisältäpäin olin silti vielä ihan samanlainen kuin ennenkin. Minä ja Trevor olimme yhä matkalla Olivine Cityn satamaan. Saapuisimme pian Ecruteak Cityyn mikä oli viimeinen kaupunki ennen Olivine Cityä.
Oli jo ilta ja Trevor ja minä olimme kummatkin hyvin väsyneitä ja nälkäisiä. "Oi... katso tuonne Flaaffy. Ecruteak City näkyy jo.", Trevor lausahti kannustavasti. "Kohta ollaan perillä."
Voi, kunpa olisikin ollut niin... Mutta ei. Eteemme hyppäsi kaksi mustapukuista miestä. Heidän rinnuksissaan komeili iso punainen R-kirjain. "He ovat Rakettiryhmästä...", Trevor kuiskasi kauhuissaan. "No niin... Kun minä käsken, juostaan niin nopeasti kuin vain pääsemme TUOHON suuntaan", hän lisäsi ja osoitti nopeasti vasemmalle.
"NYT!!!", Trevor karjaisi ja me lähdimme vipeltämään heinikkoa kohti minkä vain jaloistamme pääsimme.
"Ei niin nopeasti ipana! Me saamme teidät kyllä kiinni! Tuo tekee tämän vain vaikeammaksi TEILLE.", toinen miehistä huusi peräämme. "Rapidash, matkaan!", hän karjaisi ja suurehko hevospokémon syöksyi poképallosta tielle.
"Rapidash! Tuo heidät tänne!", mies käski ja Rapidash syöksähti peräämme.
"Voi ei... Rapidash on pokémonmaailman nopein pokémon. Emme voi päästä siltä karkuun Flaaffy", Trevor puuskahti epätoivoissaan. Valitettavasti Trevor taisi olla oikeassa. Rapidash lähestyi koko ajan. Sitten... HAUKS! Rapidash oli tarttunut hampaillaan Trevorin paidanselkämykseen ja vei häntä isäntänsä luo...
Jäin avuttomana seisomaan paikalleni. En tiennyt pitäisikö minun auttaa isäntääni vai pyrkiä itse karkuun. "Flaaffy, juokse! Juokse pitkään heinikkoon. He eivät löydä sinua sieltä!", Trevor huusi minulle.
Jokin sisälläni kertoi minulle että minun pitäisi auttaa isäntääni mutta toinen ääni käski minun totella isäntäni määräystä. Tottelin siis häntä... Nousin kiireesti seisomaan ja ravasin kohti pitkää heinikkoa. Takaani kuului kavioiden kopsetta. Tiesin että Rapidash oli aivan takanani. "Rapidash, tulirynnäkkö!", kuului miehen ääni jostain kaukaa.
Vilkaisin taakseni juuri ajoissa nähdäkseni punaisen, polttavan tulimeren syöksyvän minua kohti. Vahvin kipu minkä olin koskaan tuntenut valtasi koko ruumiini. Maailma ympärilläni alkoi kieppua vinhasti. Jostan hyvin, hyvin kaukaa kuului Trevorin ääni. Se erottui vain jotenkuten niin vaimea se oli. "EEEeeei!!! Flaaffy! Päästäkää minut! Ettekö näe että Flaaffy on haavoittunut! EI! EI! Älkää viekö minua pois hänen luotaan....", sitten, en kuullut enää mitään.
9. luku Punapukuinen mies
Avasin hitaasti silmäni ja näin yläpuolellani miehen kumartuneena tarkastelemaan minua. Hän ei vaikuttanut Rakettiryhmän jäseneltä vaikka hänellä näyttikin hyvin julmalta. Hänellä oli punainen puku sekä solmio. Hänen rinnallaan seisoi mitä selvemmin hänen lemmikkinsä Persian, joka tuijotti minua isoilla keltaisilla kissansilmillään.
Olisin halunnut karata koko paikasta... karata Trevorin luo... TREVOR! Missä hän oli?!? Mihin ne miehet olivat vieneet hänet? Olin kuitenkin liian väsynyt tehdäkseni mitään. "Olet TRK:ssa, eli Tulevien Rakettiryhmäläisten Koulutuskeskuksessa. Kouluttajasi on täällä myös. Hän on lasten osastolla. Ryhmämme kaipaa uusia jäseniä, eivätkä uudet pokémonitkaan olisi pahitteeksi. Sen takia TE olette täällä", punapukuinen mies sanoi.
Rakettiryhmän koulutuskeskuksessa?!? Tulisiko MEISTÄ Rakettiryhmän jäseniä?!? Ajattelin hädissäni. Tai ainakin yritin ajatella, mutta olin liian väsynyt... Suljin taas silmäni ja vaivuin uneen.
10. luku 5555
Heräsin lopulta... En halunnut avata silmiäni. Halusin vain pitää silmäni kiinni ja ajatella että tämä kaikki oli ollut vain unta... Hirveää painajaista. Minä ja Trevor olimme yöpyneet pokécenterissä ja jatkaisimme kohta matkaamme. Mutta terävä ääni herätti minut karmeaan todellisuuteen: "Herää! Herää! Sinun kuuluu oppia, että täällä noustaan joka ikinen aamu kukonlaulun aikaan!", avasin hyvin hitaasti silmäni ja näin "sänkyni" jalkopäässä jälleen sellaisen mustapukuisen miehen.
Mies poistui huomattuaan että olin herännyt. Katselin ympärilleni. Samassa huoneessa oli muitakin pokémoneja. Huomasin siellä Growlithen, Charmeleonin, Bulbasaurin, Cleffan, Houndourin ja paljon muita pokémoneja. Jotkut niistä juttelivat keskenään toiset katselivat minua epäluuloisina. Houndour tepasteli luokseni ja sanoi: "Tuotiinko sinutkin tänne? Mikä sinun nimesi on?".
Olin aika ihmeissäni, yleensä Houndourit ovat aika ilkeitä ja välittävät vain itsestään. "Öh... Nimeni on Mike. Kouluttajani kuitenkin kutsuu minua vain Flaaffyksi", vastasin.
"Onko sinulla nimeä?", lisäsin vielä.
"Ei... kenelläkään meistä ei ole. Minä olen kuitenkin numero 238, tuo Growlithe tuolla on numero 124 ja tuo Cleffa on numero 2356. Ne ovat vähän niinkuin sarjanumeroita, niihin tottuu kyllä. Sinun numerosi on 5555.", Houndour selitti.
"Emmehän me ole tavaroita!! Ei pokémoneilla ole eikä kuulukkaan olla sarjanumeroita!", huudahdin.
"Minähän sanoin, siihen tottuu kyllä. Valvojat tunnistavat meidät niin helpommin.", Houndour rauhoitteli minua.
"Valvojat?", ihmettelin.
"Niin, Rakettiryhmän jäsenet, ne jotka kouluttajat meitä.", Houndour lausahti.
"Emme kuitenkaan käytä toistemme keskuudessa numeroita.", hän vielä lisäsi. "Olet varmaan jo huomannut että kaikki pokémonit jotka ovat tässä huoneessa ovat yhä koulutustasolla. Tuo Charmeleon on ollut täällä pitkään. R-kouluttajat sanovat että hän kehittyy kohta, sitten hänetkin siirretään pois."
"Minne?", kysyin.
"Pieneen häkkiin... Hänestä tulee tämän paikan pomon, Giovannin pokémon. Jos Giovanni ei huoli häntä. Joku Rakettiryhmän jäsen saa sen. Täällä meidän huoneessamme on kuitenkin paljon mukavampaa. Meitä ei pidetä edes pidetä minkäänlaisessa häkissä, saamme 3 ateriaa päivittäin ja myös paljon liikuntaa ja koulutusta", Houndour vastasi.
11. luku Ruokailu
Oven ulkopuolelta kuului askelia, kohta sisään astui yksi kouluttajista. "No niin. Kaikki jonoon. Aamiaisen aika!", asetuimme hiljaa pituusjärjestykseen. Houndour kertoi minulle koko ajan hyvin hiljaisella äänellä mitä piti tehdä seuraavaksi. Saavuimme jonkinlaiseen ruokasaliin. Salissa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, lattialla lojui sadoittain ruokakuppeja. Muita pokémoneja ei kuitenkaan vielä näkynyt.
"Menkää paikoillenne ja syökää! Teillä on 5 minuuttia aikaa!", mies käski. Muut menivät nopeasti kupeillensa. Houndour auttoi minua löytämään omani. Istahdin maahan kuppini eteen ja katsoin sitä inhoten. Kuppini oli täynnä keltaista mönjää. Lipaisin sitä varovasti kielelläni. Se maistui kuvottavalta. Huomasin miten muut pokémonit ahmivat ruokansa mukisematta. Pakottauduin haukkaamaan mönjää. Nielaisin sen ja yritin olla ajattelematta sen makua. Otin jälleen yhden suupalan siitä ja nielaisin niin nopeasti kuin mahdollista. Etenin näin kunnes kuppini oli ihan tyhjä. Katsoin ympärilleni ja huomasin että sali oli nyt täynnä pokémoneja. Ensimmäisessa rivissä olivat kaikkein pienimmät ja heikoimmat pokémonit. Toisessa rivissä olivat harvinaiset mutta heikot pokémonit.
"Nuo ovat Giovannin omaisuutta", Houndour kuiskasi minulle. Siinä näkyi pokémonlajeja joita en ollut koskaan ennen nähnytkään. Aivan viimeisessä rivissä olivat kaikkein isoimmat ja vahvimmat pokémonit. Niitä oli 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10... 10 kappaletta.
"Nuo ovat Giovannin taistelupokémonit. Varo niitä... Ne ovat tosi häijyjä", Houndour sanoi. Häijyiltä ne näyttivätkin. Sieltä löytyi Machamp, Kingler, Rhydon, Blastoise, Skarmony, Alakazam, Dragonite, Granbull, Nidoking ja Tyranitar. Niillä oli huomattavasti paremman näköinen ruoka kuin millään muulla pokémonilla koko salissa. Salin oviaukkoon ilmestyi punahiuksinen nainen (mustassa rakettiryhmän puvussa tietysti). "Ryhmä C616! Ryhmä C616 menee Willien kanssa takaisiin huoneeseensa.", hän käski.
"Me olemme ´Ryhmä C161´ Ruokailu on nyt meidän osaltamme päättynyt", Houndour sanoi minulle. "Willie" oli vaaleahiuksinen, ehkä noin 25-vuotias valvoja. Menimme taas siihen samaan jonoon hänen taakseen. Lähdimme ruokasalista ja samalla kun kuljimme Willie kertoi meille mitä piti tehdä seuraavaksi; "Menette huoneeseenne, Jack tulee hakemaan teidät puolen tunnin kuluttua koulutukseen. Onko selvä?"
Olin juuri määkäisemässä vastaukseksi kun Charmeleon takaani sähähti minulle: "Ei tuohon kuulu vastata! Pitäisihän sinun SE tietää. Jonossa kuuluu olla hiljaa!" Olin vähän hämilläni, enhän minä sitä voinut tietää. Miksi Charmeleon suuttui niin kovasti. "Ai... kiitos.", mutisin.
12. luku Rattata-parat...
"Puoli tuntia aikaa meluta, riehua ja leikkiä!", Houndour kiljaisi heti Willien poistuttua huoneesta. "Onko tämän paikan ruoka AINA noin pahaa?", kysyin.
"Ei. Ainoastaan aamuisin. Sanovat että siinä on paljon vitamiineja.", Houndour huikkasi pomppiessaan sängyllä. "Millä lailla he kouluttavat meitä? Sattuuko se? Kuka on se punapukuinen mies? Miksi se Persian ei ollut ruokasalissa?", suustani sateli kysymyksiä hirveät määrät.
Houndour hengitti syvään ja vastasi sitten: "Meitä koulutetaan pokémontaisteluihuin tietty! Kyllähän se voi vähän sattua jos sinuun osuu, mutta jos olet vahva ja nopea niin ei käy. Punapukuinen mies? Ai Giovanni? *tässä kohdassa Houndour veti ilmaa keuhkoihinsa* Olenhan minä hänestä puhunut... Hän on se tämän paikan pomo. Aika ilkeä tosin... Persian on hänen lemmikkinsä. Sillä on iiiiso ruokakuppi Giovannin huoneessa. Aitoa kultaa. Jack sanoi, että se saa syödä joka päivä IHAN mitä vain toivoo, useimmiten siis kalaa ja joskus jopa Rattata."
Silloin säikähdin aika lailla. "Minun kouluttajallani oli Rattata!", sanoin.
"Kaikista niistä tulee lopulta Persianin muonaa.", Houndour sanoi synkästi. "Mu-mutta ruokasalissahan näkyi vaikka kuinka monta Rattataa", änkytin.
"Aivan. Niitä lihotetaan täällä jotta ne sitten maistuisivat paremmalta. Niitä ei kuntouteta tai kouluteta ollenkaan"
Minusta se oli hirveää... "Tietävätkö ne itse joutuvansa Persianin ateriaksi?", utelin.
"Jotkut tietävät, jotkut eivät", Houndour vastasi.
"No, kai ne sentään nukutetaan tai jotain ennenkuin ne luovutetaan Persianin kynsiin", tokaisin. "Eivät ne niitä nukuta. Persian on kissa. Kissat pitävät hiirten jahtaamisesta. Rattata-parat syödään elävältä", Houndour sanoi aivan kuin se olisi hänelle pelkkää arkipäivää.
En enää saanut sanaa suustani... Rattata-parat.
13. luku Jack
"Houndour! Flaaffy! Koulutuksen aika...", kuului ovelta. Käänneyimme ja näimme ovella yhden valmentajista. Kaikki muut olivat jo jonossa hänen takanaan "Jack!", Houndour haukahti ja ryntäsi Miehen luo ja lipaisi hänen kättään. "
Flaaffy, tässä on Jack! Hän on kaikista valmentajista kiltein. Hän ei käytä numeroita.. Hän ei pidä niistä yhtään. Meillä oli onnea kun saimme hänet valmentajaksemme.", Houndour sanoi. "Astelin varovasti Jackia kohti. "Älä yhtään pelkää... En minä pure.", Jack sanoi ja rapsutti minua.
Käytävältä kuului askelia. Jack ryhdistäytyi nopeasti ja karjahti: "5555!!! HETI PAIKALLESI! TÄMÄ ON KOULUTUS- EIKÄ LAISKOTTELUKESKUS!!!"
Säikähdin kauheasti. Käytävällä kävellyt Rakettiryhmäläinen näytti tyytyväiseltä. Kun hän oli häipynyt Jack sanoi minulle: "Anteeksi että huusin, kaveri."
"Hänen on pakko olla meille ankara kun joku muu katsoo. Muuten hän saisi varmasti potkut.", Houndour selitti. Menin jonoon omalle paikalleni ja lähdimme marssimaan pihaa kohti.
14. luku Ulos, ulos, ulos...
Oli ihana päästä ulos raittiiseen ilmaan. Sisällä oli aina kuumaa ja tunkkaista (varsinkin pokémonien osastolla). Huomasin että aluetta ympäröi hyvin korkea aita mikä näytti olevan sähköistetty. Karkaamisesta ei siis ollut toivoakaan... Huokaisin syvään. "Flaaffy! Tännepäin!", Houndour huuteli.
Muut olivat ruohikolla kun Jack selosti mitä piti tehdä. "Te kaikki saatte nyt parin jota vastaan te kamppailette. Muistakaa että tämä on vain harjoitusta, älkää ottako tätä tosissanne. Emme halua että kukaan loukkaantuu", Hän sanoi lempeällä äänellään.
"Flaaffy, kouluttajasi sanoi että olet ennen taistellut vain Murkrowia vastaan joten sinun parisi on nytkin lentävää tyyppiä. Meidän ryhmässämme ei sellaisia ole joten saat taistella Pidgeottoa vastaan joka on ryhmä E616:sta. Se on vähän kokeneempi kuin sinä mutta kyllähän sinä pärjää, vai mitä?", Jack sanoi ja iski minulle silmää.
Minä nyökkäsin myöntymisen merkiksi. "Te ottelette tuolla", Jack sanoi ja osoitti sormellaan pientä ruohoplänttiä vähän kauempana. Pidgeotto oli jo siellä... Lähdin astelemaan häntä kohti kun näin Houndourin juoksevan perääni.
"Pidgeotto on aika häijy... Se ei välitä mitään valvojien käskyistä se ottelee tosissaan, usko pois! Jos haluat selviytyä ehjänä ehdotan, että teet samoin", Hän sanoi niin hiljaa ette Pidgeotto kuullut.
"Kyllä minä pärjään.", sanoin vaikka en ollut siitä itsekään niin varma. En olisi millään halunnut satuttaa ketään... Tuskinpa Pidgeottokaan halusi. Siitä on varmasti vain saatu vähän väärä kuvaa.
15. luku Pidgeotto
Pidgeotto tuijotti minua herkeämättä. Tunsin oloni hieman vaivautuneeksi. En pidä siitä että minua tuijotetaan. "Ovatko kaikki valmiina?!?"
Lopulta Pidgeotto käänsi katseensa minusta, mieheen joka seisoi korokkeella ja puhui kovaääniseen.
"Muistakaa tämä: Älkää käyttäkö liian kovia otteita toistenne voittamiseksi! Taistelu alkaa... NYT!!!"Nostin katseeni ja ehdin juuri parahiksi nähdä Pidgeotton syöksyvän minua kohti kynnet ojossa. "Auts!", parkaisin. Pidgeotto oli viiltänyt reiteeni pitkät haavat joista nyt tihkui verta. Se valmistautui iskemään uudelleen.
"Epäreilua! Aloitit ennen aikojaan!", vastustin. "Hah! Mitä siitä! Voittaminenhan tässä tärkeintä on! Etkö ole vielä tajunnut sitä!", se huudahti takaisin.
En tiennyt mitä vastata. Vilkaisin anovasti Houndourin suuntaan mutta huomasin että hän oli taistelemassa Wooperia vastaan eikä huomannut avunpyyntöäni. "AAARGH!" Hirvittävä kipu iski vasempaan jalkaani. Pidgeotto oli iskenyt uudestaan tällä kertaa kovempaa. Kipu lannisti minut maahan. Puristin silmäni kiinni. Tiesin että minun olisi noustava pian, ettei Pidgeotto ehtisi iskeä uudestaan.
Nousin vaivalloisesti pystyyn ja avasin silmäni. Ehdin juuri ja juuri väistää Pidgeotton kolmatta hyökkäystä. Pidgeotto kurvasi salamannopeasti takaisin ylös. Tiesin että minun oli toimittava nyt. Keräsin kaikki voimani ja keskitin ne korkealla taivaalla liitelevään hahmoon. Suuri salama syöksyi minusta ja osui Pidgeottoon. Se kirkaisi ja kieppui noin viitisen tajuttomattana alas... Pelkäsin että se kuolisi mätkähtäessään maahan. Juoksin hänen alapuolelleen valmiina ottamaan hänet kiinni.
Sitten, Pidgeotto avasi silmänsä ja jarrutti viime hetkellä. Tosin hän hoippui vieläkin pahaenteisesti. "Oletko kunnossa?", huusin Pidgeottolle. "E-en tiedä... Pyörryttää...", Pidgeotto sanoi heikolla äänellä. Sitten hän lähti taas kieppumaan alaspäin. noin puoli metriä minun yläpuolellani hän avasi äkkiä silmänsä ja kääntyi ympäri kynnet jälleen minua kohti.
En ehtinyt väistää. Pidgeotto oli huijannut minua... Kynnet viilsivät kasvoihini ja huusin... Huusin ja huusin. Kunnes kaikkialla oli enää pelkkää mustaa. Tunsin hämärästi kun joku juoksi paikalle. "Flaaffy.. eikun 5555? Oletko kunnossa?", se oli Jack. Kuului myös jonkinlaista ininää... Houndourkin oli siinä. Maailmani pimeni täysin ja menin tajuttomaksi.
16. luku Giovanni
Virkosin hiljalleen ja ensimmäiseksi tajusin päässäni jomottavan kivun. Kun avasin silmäni huomasin olevani pokécenterissä. En nähnyt kunnolla. Jack seisoi sänkyni vierellä ja katsoi minuun myötätuntoisesti. Hätkähdin hieman; hänen vierellään oli se punapukuinen mies jonka tapasin kun saavuin koulutuskeskukseen.
"No niin... 5555 näyttää jo heränneen. Vie hänet takaisin keskukseen. En halua jäädä tähän läävään enää yhtään pidemmäksi aikaa", mies sanoi kylmällä äänellään.
Minä pidin tästä paikasta ja sisälläni kuohahti viha kun hän sanoi sen. Vihasin tuota miestä enemmän kuin mitään muuta. Hän oli riistänyt minut pois ystäväni luota ja tuonut minut hirveään paikkaan ilkeiden valmentajien ja väkivaltaisten Pidgeottojen sekaan..
"Kyllä Giovanni. Sen teen.. Lähdemmekö helikopterilla?", Jack kysyi. Miehen nimi oli siis Giovanni.
"Me emme lähde mihinkään, varsinkaan helikopterilla.", hän sanoi. "Minä menen helikopterilla Persianin kanssa. Sinä viet Flaaffyn kuljetusautolla takaisin", Giovanni jatkoi vielä.
"Kuten haluatte, herra.", Jack sanoi hieman vaivaantuneesti. En tosin ymmärtänyt miksi hän halusi samaan ajoneuvoon tuon iljetyksen kanssa.
Kun Giovanni oli lähtenyt Jack katsoi minuun päin, hymyili vähän ja sanoi: "No niin Flaaffy. Sait aika kovan tällin. Pelkäsimme ettet parannukkaan tuosta", sanoessaan sen hän osoitti päätäni. Sitä kivisti vieläkin.
"Joy hoiti hommansa hyvin. Olet jo valmis lähtemään kotiin.". Kotiin? Ajattelin. Pääsisinkö kotiin? Mitä kotia hän tarkoitti? Pääsisinkö kotiin luolaan jossa synnyin? Vai National parkiin Maxin luo? Vai Trevorin kanssa jatkamaan matkaamme? Vaiko sitten... *huokaus* takaisin koulutuskeskukseen...
Niinpä tietysti. Miksi elättelin toiveita siitä että minut päästettäisiin vapaaksi. Minä jäisin Rakettiryhmään kunnes kuolisin. Tai kunnes minut tarjoiltaisiin Persianille minttukastikkeen kera...
"Tulehan nyt... Lähdetään!", Jack kehotti ja katsoi minua myötätuntoisesti.
17. luku Silmäpuoli
Kun lähdimme huoneesta vilkaisin nopeasti peiliin joka roikkui oven vieressä. Meinasin pyörtyä uudelleen. Naamani vasemmassa sivussa oli monta kymmentä senttiä pitkät veriset jäljet. Ne peittivät vasemman silmäni alleen. Sen takia en siis nähnyt kunnolla. Olin menettänyt taistelussa toisen silmäni.
Jack ei huomannut järkytystäni. Hän luuli että olin jo nähnyt minkälaiset vahingot se kirottu Pidgeotto oli minulle aiheuttanut. Vedet kihosivat silmiini... Tai siis toiseen silmääni. Miksi en ollut uskonut Houndouria?!? Olin liian ystävällinen enkä huomannut varoa. Lempeän luonteeni takia olin menettänyt toisen silmäni.
Jatkuu...
Okei... kuten ehkä huomasitte, ei tässä tarinassa esiintynyt yhtääkään Ampharosta! Ei yhtä ainuttakaan!!! Nyt ehkä mietitte: Miksi @£#¤&} tämän tarinan nimi sitten on "Ampharoksen elämänkerta"?!? Noh... eiväthän ne pokémonitkaan yhdessä päivässä viimeiseen muotoonsa kehity! Odotelkaa vielä toista osaa. Se saapuu ihan näillä nurkilla (mikäli Pursii ei hukkaa seuraavaa osaa ;D ). Muistakaa nyt sitten arvostella tämän stoori. Aaaaivan! Tuo juttu tuolla alhaalla! Se se on. Sinne tyhjään ruutuseen vain kirjoitatte, mitä te tästä piditte. Niin myönteiset kuin kielteisetkin kommentit ovat tervetulleita!
ARVOSTELE TÄMÄ TARINA! Kirjoita oma mielipiteesi tästä tarinasta. Muista pitää mielipide asiallisena, tarkistan kaikki kirjoitukset ennen niiden sivulle laittamista. Perustele mahdolliset kehut/haukut.
Arvosana-asteikko on 1-5, jossa 5 on paras ja 1 huonoin. Jos et halua antaa mielipidettäsi arvosanana, valitse pelkkä viiva.
Sivut ovat puhtaasti fanipohjaiset, kukaan ei saa näiden tekemisestä mitään tuottoa.. Pokémon on Nintendon, Creaturesin ja Game Freakin omaisuutta. Tarinat ovat kirjoittajiensa omaisuutta, niitä ei saa pölliä, kuten ei myöskään sivulle erityisesti tekemiäni grafiikoita tai suunnitteluakaan. Muuten Persian on hyvin, hyvin vihainen.. Webkissana häärii Purr-fecti Pokémon, Persian.
