|
|
YKSINÄINEN VARTIJA OSA 1
Kirjoittaja: Umbreon87
Arvosteluja: 0 kpl
Ikäsuositus: Ei oleAlkukirjoitus: Tämän tarinan maailma on hieman erilainen kuin TV-sarjassa. Paikat ja henkilöt ovat toki samat, mutta muuten maailma on kuin gameboy-peleistä tuttu: Ash, Misty ja Brock mukanaan sekä Rakettiryhmä kintereillään on voittanut Giovannin kaikissa niissä paikoissa joissa pelissäkin ja häätänyt Rakettiryhmän sieltä. Kävi siis niin, että Giovanni hylkäsi Rakettiryhmän kuten pelissä...
Ensimmäinen osa koostuu lähes kokonaan muistelusta.
YKSINÄINEN VARTIJA OSA 1
Läpitunkematon pimeys. Yksikään valon tuike ei suonut pelastavaa voimaansa tuohon pimeyteen.
Jos joku olisi joutunut viettämään hetkistä pidemmän ajan tuossa pimeydessä yksinään hän olisi tullut hulluksi. Pimeys on yksinäinen olento joka vaanii hämärässä valmiina tarttumaan pelon kourilla sinuun heti kun valo kaikkoaa. Tuo kaikki päti tähän kyseiseen pimeyteen, paitsi että tämä pimeys ei ollut yksin. Pimeydessä eli joku. Kaksi punaisena hohtavaa silmää avautui.
Minä olen täällä yksin. Olen ollut täällä niin kauan, etten jaksa enää muistaa kauanko on siitä kun Mestarini antoi minulle tämän raskaan tehtävän. Tahdon kertoa sinulle tarinani.
Olen Sandshrew. Tiedätkin jo, että asun yksin täällä pimeydessä. En pysty muistamaan täällä olostani juuri mitään, sillä pimeyden elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Muistan kuitenkin hyvin miten jouduin tänne.
"Sandshrew", minun Mestarinin sanoi, "minun on jätettävä tämä paikka. Joukko lapsia on paljastanut piilopaikamme poliiseille jotka parhaillaan puhdistavat Celadonia Raketeista. Pian, saatuaan tarpeeksi rohkeutta, he tulevat myös tänne alas, peliluolan kellariin. Minun ja jäljellä olevien Rakettien on paettava Saffron cityyn ennenkuin on liian myöhäistä. Mutta minä vannon, että palaamme vielä joskus ja otamme Celadonin uudestaan valtaamme! Mutta se ei onnistu jos joku ei jää tänne pitämään paikkaa vapaana." Minä katsoin Mestariani uteliaana. Miten tuo kaikki liittyi minuun? Tarkkailin Mestarini vierellä loikoilevaa Persiania, tuota kaunista mutta julmaa kissaa. En ollut koskaan pitänyt tuosta pokémonista ja minusta tuntui, että se virnisteli tänään pahaenteisemmin kuin ennen. Mestarini otti minut syliinsä.
"Sandshrew, tahdon, että sinä jäät tänne kellariin pitämään paikkaa pystyssä. Minä ja kumppanini palaamme niin pian kuin pystymme ja silloin sinua odottaa palkinto!" Kuultuani nämä sanat jouduin lähes paniikkiin. Joutuisinko jäämään yksin tänne alas, kun kaikki ystäväni lähtisivät Rakettien mukana? Säikähdykseni ilmeisesti näkyi kasvoiltani, sillä Mestarini silitti päätäni ja sanoi lempällä äänellä, jonka vain hyvin harvat saavat kuulla: "Minä tiedän, että se tuntuu pelottavalta, mutta lupaan ettei se kestä kauaa. En vie mitään tavaroita mukanani, jotta sinä tuntisit olosi kotoisemmaksi täällä." Minä katsoin Mestariani silmiin ja tein päätökseni.
Hän oli aina ollut hyvin kiltti minulle. Joidenkien Rakettien pokémonit sanoivat Giovannin olevan julma mies, joka ei välittänyt muusta kuin rahasta ja vallasta, mutta minä olen aina ollut toista mieltä. Hän pelasti minut kun olin vasta poikanen ja hoiti minut kuntoon itse, vaikka olisi voinut antaa jonkun alaisistaan tehdä sen. Sen jälkeen hän otti minut omakseen, vaikkei koskaan käyttänytkään minua otteluissa. Minä olin hänen ystävänsä, en koulutettava. Ja ystäväni takia minä jäisin!
Seuraavana päivänä Mestarini lähti ja vei kaikki elävä olennot mukanaan. Minä jäin ja tuijotin hissiä vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän oli mennyt. Minä toivoin, että hän hakisi minut takaisin. Mutta hän ei hakenut. Ensimmäisen päivän ajan minä kuljeskelin vastaanottotiloissa, Mestarini makuuhuoneessa ja muissa kellarin tiloissa. Kaikki oli minulle niin tuttua ja rakasta. Mestarini oli sanonut järjestävänsä jonkun tuomaan minulle ruokaa ja aluksi se onnistuikin. Mutta sitten, noin viikko Mestarin lähdön jälkeen ruoan tuoja sanoi, että poliisit olivat tulossa kellariin ja ettei hän voinut enää tuoda ruokaa. Hän ehdotti, että minä lähtisin hänen mukaansa. Aluksi minä tahdoin suostua, mutta sitten muistin ystäväni ja lupaukseni. Minä jäisin ja osoittaisin olevani luottamuksen arvoinen!
Seuraavana aamuna ruokaa ei tullut. Onneksi olin säästänyt edellisen päivän tähteitä ja istuin mutustelemassa niitä Mestarini työpöydällä kun kuulin askeleita. Mestari on tulossa takaisin! minä ajattelin ja loikkasin alas pöydältä. Mutta sitten kuulin myös puhetta: "Turhaan me täällä partioimme. Kaikki Raketit ovat varmasti lähteneet jo aikaa sitten. Naulataan vain kellarin ovi umpeen!" Vikkelästi pujahdin pöydän alle. Pettymykseni oli valtava, mutta vielä suurempi oli pelkoni. Entä jos poliisit löytäisivät minut?
Äänistä päätellen poliiseja oli kaksi. He kulkivat huoneesta toiseen puhellen keskenään: "Raketit ovat jättäneet kaikki tavaransa tänne. Ihmettelen vain miksi." Toinen, nainen, vastasi: "Ehkä heillä ei ollut aikaa kerätä mitään mukaansa. Tai ehkä he veivät vain kaiken arvokkaan ja jättivät turhan. Meille täällä ei kuitenkaan ole mitään, eikä kukaan muukaan varmaan halua Rakettien tavaroita. Voimme ihan hyvin sulkea paikan." Poliisit lähtivät ja minä huokaisin helpotuksesta. Voisin jatkaa vartioimistani. Sitten kuulin vasaran ääniä.
Poliisit naulasivat kellarin oven umpeen. Myöhemmin he laittoivat paikalle uuden seinän niin, että näytti siltä kuin koko kellaria ei olisi ollut olemassakaan. Olin siis loukussa! Hermostuksissani kuljeskelin ympäri kellaria tuttujen huoneiden ja rappusten keskellä. Sitten valot sammuivat. Poliisit olivat katkaisseet sähköt kellarista!
Jalkani eivät enää kantaneet minua vaan lysähdin lattialle. Kaikkialla oli pimeää ja vasta nyt huomasin kaikki ne äänet joita valon palaessa ei ollut kuulunut. Veden tippuminen katosta, oma hengitykseni, lattian kaiku kun laskin jalkani sille. Kaikki oli niin kammottavaa, että kaduin heti miksen ollut lähtenyt paikasta jo aikaa sitten. Istuin hiljaa monta tuntia toivoen, että kyseessä olisikin vain pieni sähkökatkos. Lopulta minun oli myönnettävä karvas totuus: Olin loukussa sysipimeässä kellarissa ilman ruokaa ja ystäviä.
Lopulta kokosin itseni ja aloin haparoida tietäni eteenpäin. Onneksi olen maatyypin pokémon joten pimeänäköni oli tarpeeksi hyvä. En siltikään erottanut kuin suurempien esineiden ääriviivat ja nekin heikosti. Se kuitenkin riitti minulle, sillä kellari oli minun kotini ja tunsin kaikki paikat. Pian olin löytänyt tieni Mestarini makuuhuoneeseen. Näin hänen vaatekaappinsa ääriviivat. Astuin kaapin luo ja avasin sen. Mestarini ei ollut tosiaankaan vienyt mitään mukanaan. Kaikki hänen vaatteensa olivat vielä paikoillaan. Huokaisten suljin kaapin ja kiipesin hänen vuoteelleen. Vuodevaatteissa oli vielä Mestarini tuoksu. Väsyneenä minä käperryin kerälle päiväpeiton päälle ja ikävöin.
Aika kului eikä Mestariani kuulunut takaisin. Aloin pelätä, oliko hän unohtanut minut? Kävin hetki hetkeltä epätoivoisemmaksi ja huomasin samalla muutoksia itsessäni. Pystyin näkemään pimeässä paljon paremmin, melkein kuin valossa. Silmäni olivat herkistyneet ja alkukantaiset Sandshrewin vaistot alkaneet tulla esiin. Vähäisin niistä ei ollut infrapunanäkö joka sai silmäni hohtamaan demonimaisesti. Olin selvinnyt syömällä kellarissa viliseviä rottia ja juomalla katosta tihkuvaa vettä. Yöt nukuin Mestarini vuoteessa sydän pirstaleina. Pikkuhiljaa totuus alkoi valjeta minulle: Minut oli unohdettu. * (Äskeinen oli siis Sandshrewin muistelua ja nyt siirrytään nykyaikaan.)
Eräänä päivänä, tai yönä, Sandshrew ei ollut enää varma päivänajoista, se kuuli kuinka joku repi seinää hajalle sieltä missä poliisit olivat sen sulkeneet. Pian rikkoja saavutti naulatun oven ja pirstoi myös laudat. Sandshrew käpertyi pelokkaana ja samalla toiveikkaana Giovannin vuoteeseen. Ehkä hän oli tullut takaisin?!
Mutta jälleen kerran pokémonin into laimeni. Se kuuli kahdet äänet, miehen ja naisen, eikä kumpikaan taatusti ollut Mestarin ääni. Se kuuli naisen sanovan: "Mitä me teemme tässä vanhassa loukossa? Miksi johtaja käski meidän tulla tänne?" Mies vastasi ärtymystä äänessään: "Koska tämä paikka oli Rakettiryhmän piilopaikka ja meidän on tutkittava jättivätkö he tänne jotain meille hyödyllistä." Sandshrew kuuli, miten nainen tuhahti. Heidän askeleensa lähestyivät. Sandshrew oli pelosta halvaantunut. Se toivoi, etteivät he huomaisi sitä ja toisaalta se tahtoi hartaasti tuntea jonkun toisen elävän olennon kosketuksen. Joka tapauksessa, he tulivat myös makuuhuoneeseen.
Aluksi Sandshrew näki vain taskulampun valon. Se ei ollut vahva, patterit olivat ilmeisesti loppumaisilaan, mutta pimeyteen tottuneille silmille se oli tuskaa tuottava. Sokaistuneena Sandshrew kuuli miten mies huudahti hämmästyksestä ja pudotti lampun lattialle. Lamppu sammui. Sandshrew räpytteli hohtavia silmiään pimeydessä ja katsoi miestä ja naista, jonka miehen huuto oli kutsunut paikalle. Mies oli pitkä ja laiha, hän oli kenties 25-vuotias ja hänellä oli sysimustat hiukset. Nainen oli lyhyempi ja hän seisoi hieman kallellaan niin, että hänen pitkät vihreät hiuksensa valuivat toisen kyljen päälle. Se, mikä kuitenkin kiinnitti Sandshrewin huomion oli, että molemmat olivat pukeutuneet Rakettiryhmän asuun!
"Mitä sinä melskaat?!" nainen tivasi mieheltä joka oli löytänyt taskulampun ja sytyttänyt sen. "Katso! Tuolla on pokémon!" mies selitti ja kohdisti taskulampun valon Sandshrewiin. Se sulki silmänsä uuden kivun aallon lävistäessä sen verkkokalvot. Myös nainen huudahti. "Ei voi olla! Kuinka se on selvinnyt hengissä kaikki nämä vuodet? Entä miksi Giovanni jätti sen?" "Ehkä tämä jäi porukasta" mies arveli ja astui lähemmäs. Hän otti Sandshrewin syliinsä ja kantoi ulos huoneesta. "Ainakin meillä on jotain näytettävää Pomolle" mies sanoi. Sandshrewin sydän hypähti. Kenties Mestari oli lähettänyt nämä kaksi hakemaan sitä! Niin Sandshrew pääsi ensi kertaa pitkään aikaan ulkomaailmaan.
Lisää tulossa
ARVOSTELE TÄMÄ TARINA! Kirjoita oma mielipiteesi tästä tarinasta. Muista pitää mielipide asiallisena, tarkistan kaikki kirjoitukset ennen niiden sivulle laittamista. Perustele mahdolliset kehut/haukut.
Arvosana-asteikko on 1-5, jossa 5 on paras ja 1 huonoin. Jos et halua antaa mielipidettäsi arvosanana, valitse pelkkä viiva.
Sivut ovat puhtaasti fanipohjaiset, kukaan ei saa näiden tekemisestä mitään tuottoa.. Pokémon on Nintendon, Creaturesin ja Game Freakin omaisuutta. Tarinat ovat kirjoittajiensa omaisuutta, niitä ei saa pölliä, kuten ei myöskään sivulle erityisesti tekemiäni grafiikoita tai suunnitteluakaan. Muuten Persian on hyvin, hyvin vihainen.. Webkissana häärii Purr-fecti Pokémon, Persian.
